Elokuun alku- arki koittaa

Uskomatonta. En ole koko kesänä ehtinyt kirjoittamaan blogiini mitään. No, se kertonee siitä, että kesä on ollut aivan loistava. Kelit ovat hellineet meitä kaikkia ja sisällä koneen äärellä ei ole huvittanut istuksia. Nyt on elokuu ja ulkoa kuuluu sirkkojen iltaöinen siritys.

Tuo siritys tuo minulle muiston lapsuuden kesistä. Kun siskoni kanssa illan viiletessä kipitimme pihan poikki aittaan nukkumaan. Muistan, kuinka juoksin aittaan kovaa. Paiskasin oven perässäni kiinni ja rumpsautin painavan rautaisen lukon kiireellä kiinni. En tiedä mitä tuolloin pelkäsin, mutta tuo rituaali toistui joka ikinen kerta kun aittaan pihanpoikki juoksin.

Ajoimme pienimmäiseni ja mieheni kanssa tänään pitkän pyörälenkin. Junnu istui tyytyväisenä turvaistuimessaan tarakallani ja viimein matkan kesken nukahtikin istualleen. Sää oli kaunis, aurinkoinen ja peilityyni. Savonlinna saa olla ylpeä rinnakkaisväylästään- ja upeista kävely/pyöräilyreiteistä sen rinnalla. Ei voisi kauniimpia maisemia matkalla ollakaan. Tuolla pyöräretkellä aistin lapsuuden ääniä, tuoksuja, tunneaaltoja kuin "silloin ennen".

Pääskyset kuuluvat vahvasti kesään. Jostain syystä niitä ei lentele kotimme ympäristössä lainkaan, mutta tänään pyörälenkillä "maalla" talletin niiden visertelyä pitkäkestoiseen muistiini synkkiä talvi-iltoja varten. Muistan myös sen, miten koulun jo alettua pääskyset alkoivat parveilla kotitaloni päädyn ikkunalaudalle- ja pian niitä ei enää ollut. Ne olivat muuttaneet taas pois.

Vastaleikatun heinän tuoksu kuuluu suosikkeihini. Sitä tuoksua niin harvoin enää saa aistia. Heinätöihinkin tekisi mieli. Täytynee ensi kesänä pyrkiä lähitallin heinätöihin  mukaan :)

Parveilevat sudenkorennot. Siinä on jotain mystistä. Ne leijuvat erikoisesti hetken paikallaan, lennähtelevät sykäyksittäin eteenpäin. Niillä on isot silmät ja mahdottoman kirkkaat ja läpinäkyvät siivet. Kotipaikkani mökillä oli valtavasti sudenkorentoja, kun leikin rantahiekassa. Niitäkin hieman pelkäsin. Muistan aina ihmetelleeni, mistä ne on saaneet nimensä.

Aamuisen kasteen jälkeinen tunne kasvoilla, kun ajoin pyörällä. Se on maailman parasta kasvovettä. Syksyn edetessä kosteuden määrä lisääntyy entisestään ja viileä ilma tuo siihen oman pikantin säväyksensä. Nyt se tuntui leppeältä, mutta kuitenkin raikkaalta. Valtavan hyvä tunne hengittää. Tuntuu että jokaikinen alveoli keuhkoissa saa osansa puhtaasta, kosteasta kesäilmasta.

Tulevalla viikolla alkaa arki. Mieheni lähtee töihin huomenna. Lapseni lähtevät kouluun. Saan jäädä vielä pienimmäiseni kanssa kotiin. <3  Toisaalta on jo ihanakin, että normiarki pyörähtää käyntiin. Huomenna vuorossa pakollinen "ennen koulunalkua"-kaupunkikierros katraani kanssa. Penalit, kynät ja kumit. Jotain uutta ja kivaa. Onhan se koulunalku taas niin iso juttu.

Käsillä tekemisen riemua..

Olen aina nauttinut valtavasti tehdä asioita omin käsin. Askarrella, näperrellä kaikkea mukavaa, piirtää ja tehdä käsitöitä. Nyt lasten myötä oma aika on jäänyt vähemmälle ja niin myös omat harrastukset. Tyttäreni Jenni on innostunut touhuamaan kanssani ja niinpä minulla on seuraa - kun vain saan ajan järjestettyä.

Eilen illalla otin pitkästä aikaa esiin Cernit-massat. Päätin tehdä tulevalle pienelle synttärisankarille barbin herkkuja ja tässä kuvia niistä. Aika kului mukavasti ja sain kun sainkin jotain aikaiseksi. Kakku ruusukoristeineen, suklaalevy (josta jo palanen maisteltu ;)  ) pullapitko, leivoslautanen sekä donitsit laatikossa. Jenni tuumasi niiden olevan niin hyvän näköisiä, että tekisi mieli syödä ne! Cernit on mukava massa työstää, ja siitä onnistuu ihan mikä vain. Mielikuvitus vain rajana. Ensin pehmitys, muovailu ja paistaminen uunissa, että massa kovettuu. Ihanaa!

Olen myös virkkaillut ja neulonut. Barbien mattoja, mitäpä muuta. Mukavaa ajanvietettä.

Minkälaisia muovailuideoita sinulla on? Ideoita otetaan vastaan!  :D

Paperilaatikko vielä liimaamatta.. Kännykkä kuvassa osoittamassa mittasuhteita :)

Hymyn voima...

Tänään lapset kouluun saatellessani aamulenkillä tuli mieleeni kotiintullessa kokeilla, kuinka moni vastaantuleva ihminen HYMYILEE minulle. Aika hassua. Suomalaisethan olemme perinteisesti juroa kansaa, ja katsomme mieluummin kulkiessamme varpaisiimme tai kadun toiselle puolelle kohdatessamme vastaantulevan ihmisen. Minä olen erilainen :)   Olen ollut aina luonteeltani melko iloinen ja hymyilevä. Monet sitä ovat ääneen ihmetelleetkin, että "miten jaksat aina hymyillä"?  MIKÄ KYSYMYS SE ON??? Ei siinä ole mitään jaksamista. Hymy tulee luonnostaan. Minulle se ei teetä työtä, eikä ole minkäänlainen ponnistus tai voimia ottava teko. Yläasteella minut palkittiin jopa "Vuoden aurinko"-tittelillä. Minulla on edelleen se kaunis pieni taulu tallessa, jossa takana on muistona teksti tuosta tittelistä.

No, minua vastaan käveli aamulla tasan 5 henkilöä, joista 3 katsoi tiukasti eteenpäin minut ohittessaan. Yksi mieshenkilö tervehti minua HYMYILEMÄTTÄ ja keski-ikäinen naisihminen hymyili ja kehui vauvaani vaunussa suloiseksi vaunuun kurkistaessaan. :D  Sellainen saldo! Mutta se oli mukava se YKSI ainoa hymyilevä ihminen, joka uskaltautui vielä vieraalle ihmiselle juttelemaankin.

Kaupassa käynti on huomattavasti miellyttävämpää, kun kassan takana istuu kauniisti hymyilevä kassatäti. Tai kahvilassa teekupin sinulle ojentaa hymyilevät kasvot kuin toivottaakseen nautinnollista päiväteehetkeä. Tai kirjastossa kysyessäsi varaamaasi kirjaa sinua palvelee hymyilevä virkailija. Entä poliisi joka puhalluttaa sinut autonratissa ja toivottaa "Nollaa näyttää" -kommentin jälkeen sinulle "Hyvää matkaa". Tai hammaslääkäri, joka kutsuu sinut hymyillen huoneeseensa hampaanpaikkaukseen. Ja työterveyshoitaja, joka ottaa sinut vastaan huoneeseensa hymyillen ja voit sen jälkeen vuodattaa huolien arkun tyhjäksi tälle hoitajalle, joka kuuntelee myötätuntoisena huolesi.

Eikö olekin helpompi kohdata kaikki edellä mainitsemani tilanteet hymyilevän ihmisen kanssa?
Hymy voi viestiä toki monia asioita. Muistan hyvin ihmisten hymyt. Muistan monta hauskaa "hymyä" myös lapsuudestani. Vanhan naapurin sedän hampaaton hymy, oman ukkini hymy ja huulien ympärille tulevat hassut rutut, erään öitä kulkevan muusikkotuttavan maailman syvimmät hymykuopat. Muistan myös lasteni ensimmäiset hymyt ..... <3    Hymy vain painuu mieleen.
Kerran opiskeluaikoinani ajelin Savonlinnan Sokoksen kulmalta Jukolansaloon pyörällä, annoin suojatietä lähestyvälle autolle tietä - hymyilin ja osoitin kädellä että auto voi mennä, minä odotan. Jatkoin matkaani pyörällä ajaen ja kohta huomasin takanani ajavan äsken väistämäni auton. Auto pysähtyi luokseni ja siinä istuva mies sanoi minulle, että hänen oli IHAN pakko tulla kiittämään päivän kauneimmasta hymystä. Hän toivotti minulle hyvää päivänjatkoa ja jatkoi omaa matkaansa!! :D

Aikaisemmassa ammatissani työskentelin veteraanien parissa, ja sieltä sain niin usein kuulla miten mukava heistä oli nähdä hymyilevät kasvoni, miten heille tuli hyvä mieli minut nähdessään. Jossain onkin joku viisaan ajatuksen sanonut (jos joku tietää seuraavan tekstin alkuperäisen kirjoittajan, voisiko vinkata - minulla ei kirjoittajan henkilöllisyyttä ole tiedossa):

" Hymy ei maksa mitään,
mutta antaa paljon.

Se rikastuttaa häntä, joka sen saa,
mutta ei tee antajaansakaan köyhemmäksi.

Se kestää vain hetken,
mutta joskus sen muisto kestää ikuisesti.
Kukaan ei ole niin rikas ja vaikutusvaltainen,
että pystyisi tulemaan toimeen ilman sitä,
eikä kukaan niin köyhä,
ettei se voisi rikastuttaa häntä.

Hymy tuo onnea kotiin, hyvää tahtoa elämään, ja se on ystävyyden tunnus.
Se tuo ilon ja auringonpaisteen murheellisille,
se on luonnon paras vastamyrkky kaikkiin huoliin.

Siitä huolimatta sitä ei voi ostaa,
kerjätä, lainata tai varastaa,
sillä ei ole kenellekään mitään arvoa, ellei sitä lahjoita pois.

Jotkut ihmiset ovat liian väsyneitä hymyilläkseen.
HYMYILE sinä heille!
Sillä kukaan ei niin suuresti tarvitse hymyä kuin hän,
joka itse on liian väsynyt hymyilläkseen.

Kuin siipiään oikova joutsen...

Miksi niin monet tuttavani harkitsevat alan vaihtoa? Miksi omaan työhön ei olla tyytyväisiä? Miksi arjesta selvityminen on niin haasteellista ja voimia ottavaa? Miksi olen huomannut myös itsessäni samoja ajatuksia ?

Mummillani on usein tapana kertoa oman nuoruuden työmäärästä, siitä kun hän hoiti perheen, työn ja kotityöt ja kuinka paljon leipoi, siivosi, ompeli vaatteita itselle ja lapsilleen ja järjesti pitopalvelutyyppisesti juhliakin ympäri kyliä. Juu-u, niin teki oma äitinikin. Työtä tehtiin aina paljon, mutta silti en muista omasta lapsuudestani että oma äitini olisi koskaan valittanut olevansa väsynyt, tai "ihan poikki". Minä olen sanonut jo nyt lapsilleni niin lukuisia kertoja!  :)

Muistan, kuinka minun ja siskoni piti kesälomallakin herätä aikaisin aitasta ylös perunamaata kitkemään ennen kuuminta auringonporotusta. Kasvihuone piti kastella, tomaatit kerätä. 3-4 riviä piti per likka saada perunaa kitkettyä päivässä. Ajoimme nurmikot ja teimme paljon pihatöitä. Tämän lisäksi meillä oli kalanviljelylaitos, jossa mm. piti pestä joka päivä "pentualtaat". Siellä sitä harja kädessä alkoi kestää minullakin jo hyvin pienenä tyttönä. Ja kalansyötöt. Isot rehusäkit/sankot vain maitokärriin ja kärrin kanssa kalauoman laitaa edestakaisin aamuin illoin käveltiin ruokkien kaloja. Entä sitten keväät ja taimen istutukset!! Voi apua. Siitä hommasta en oppinut pitämään koskaan. Kohdalleni sattui aina kivi tai muuten vain paksu tureukko, johon kuokkani iskin. Ei silloin mitään putkia ollut istutuksen apuna.

No joo. Nyt on ajat eri. Omat lapseni eivät "kunnon" töitä ole vielä joutuneet eläessään tekemään. Kotitöistä imurointi ja oman huoneen järjestely ovat hommia, joita he ovat tehneet. Miten tämä ikäluokka jaksaa tehdä töitä eläkeikään, kun tuntuu ettei oman ikäisenikään jaksa. Olen miettinyt omalta kohdaltani paljon sitä, mikä on elämässä tärkeää. Se, että voi hyvin. On terve ja itsellä ja läheisillä ruokaa ja koti. Että voi asua kodissa ja saada ruokaa pöytään, se vaatii rahaa- että saa rahaa, se vaatii työntekoa. Ja että saa töitä pitää olla terve ja jaksaa. Ja että jaksaa tehdä töitä, pitää olla kaikki nuo edellä mainitsemani asiat kunnossa. Aikamoinen oravanpyörä.

Työn pitäisi tuottaa iloa, antaa merkitystä elämälle, työssä pitäisi olla hyvä olla. Olen omassa elämässäni saanut nauttia työstäni. Kuntoutuspuolella onnistumisen kokemuksia tuli tavan takaa. Nautin ryhmien vetämisestä, nautin kanssakäymisestä kuntoutujien kanssa. Työterveyhuollossa tilanteet ovat rankempia. Onneksi onnistumisia tulee, mutta painitaan juuri edellä mainittujen asioiden parissa - ja se on haasteellista ja rankkaa. Nautin siitä, että saan auttaa. Nautin siitä, että voin olla jollain tapaa avuksi.

Huomaan nyt, kun olen jäänyt hoitovapaalle Junnun kanssa, että työstä puhuminen ahdistaa. Se on nyt "niin kaukana" tästä omasta arjesta, että on melkein vierasta puhua siitä. On huojentava tunne miettiä illalla, kun yrittää saada kodin rauhoittumaan viimeistä lasta myöten, että aamulla ei tarvitse lähteä minnekään. On niin ihana herätä aamulla, saada isommat lapset kouluun ja mies töihin - laittaa takka tulille, leikkiä pienen rakkaan kanssa lattialla, kuunnella musiikkia ja ajatella miltä minusta oikeasti tuntuu. 

Harvoin sitä muistaa kysyä itseltään, miten voin. Millainen olo minulla on. Nyt kun kysyn sitä itseltäni, on ilo huomata että ensimmäinen ajatus on MINULLA ON HYVÄ OLLA. - siis kokonaisvaltaisen hyvä. On päiviä, että silmät ei meinaa auki pysyä, selkää kolottaa yöllä ja se herättää ja uni ei jatku ilman kipulääkettä. On päiviä, että toisen sanat ovat kuin tikarin iskut sydämeen. Sivaltaa sydäntä riekaleiksi ja tuntuu että tässä ei ole mitään järkeä. Ja sitten on näitä päiviä, kun oman rakkaan lämmittämä glögi aamulenkin jälkeen sulattaa sydämestä jälleen ne pienetkin jääkiteet, jotka sinne edellisen riidan yhteydessä muodostui. 

Kuin joutsen, joka kohottelee ja oikoo siipiään. Niin meidän pitää elää. Nousta siiville uuteen päivään, pörhistellä höyhenet ja nostaa pää ylväästi vastaanottamaan kaikki se mitä uusi päivä meille tuo tullessaan. Iloa toivon meidän jokaisen päiviin.

Äidin sydän

"... Vain sydän äidin
tunnet sen näin hellä on
ja lämpöinen
se riemuitsee sun riemustas
ja tuntee huolta tuskias

Kun ihmismielet vaikenee
kun kiitos kaikuu vaikenee
kun poljetaan ja moititaan
jäät yksin yöhön unholaan

On paikka missä lohdun saa
sua sydän äidin rakastaa
voit hellään helmaan painaa pään
ja itket murheen lientymään

Pois moni kaunis mennyt on
Sä kauan tunsit kaipion
muun korvas aika minkä vei
sydäntä äidin konsaan ei..."

                                              - maan päällä paikka yksi on-

Jokainen meistä varmasti muistaa tämän laulun. Sitä ollaan aikanaan laulettu koulunpenkillä tai niinkuin omalta kohdaltani muistan oman Sanna-mummin laulaneen kanssani sitä isossa tuvassa kotipaikallani, kun leikin vanhasta rottinkikorista löytämilläni leluilla, joiden kerrottiin olevan isäni ja hänen veljien. Yksi suosikkini oli mintunvihreä muovinen kissa, jonka toinen silmä oli punainen ja toinen vihreä. Tuo laulu kätkee sisälleen mielestäni äitiyden ytimen. Kaikille meille, ketkä olemme saaneet tulla äidiksi - on rakennettu sydän ihan erikoislaatuisella tavalla. Sydämeen mahtuu niin paljon riemua, iloa, rakkautta, huolta ja murhetta, että sitä määrää ei voi ihmismieli käsittää. Ja jos sen etukäteen tietäisi, miten sydän joutuukaan koville kaikista näistä tunteista niin hyvässä- kuin pahassa- saattaisi alkaa hirvittämään.

Eilen illalla istuin lapseni vuoteen vierellä 1,5h. Kaikki merkit oli siitä, että uni on tulossa- mutta se ei vain tullut. Lapseni oli päivällä oppinut puistamaan päätään ja sitä harjoiteltiin sängylläkin kerta toisensa jälkeen. Silmiä hieroen ja univirsiä laulellen piti päätä puistella :D  Hassultahan se näytti, mutta kun kiukku yltyi yltymistään ja omaa selkää kolotti ja "tuhat ja yksi" kotityötä odotti alhaalla tekijäänsä, isommat lapset kukkuivat hereillä ja mies paistoi PANNARIA vielä ilta yhdeksältä, niin tuntui mielessä ajatus: Miten paljon äidin pitää vaan jaksaa. Tiedän, tämä tuntuu kohtuuttomalta narinalta niistä, kenellä lapsi on vakavasti sairas, itsellä on terveydellisiä ja taloudellisia ongelmia, ei ole puolisoa tms.  Mutta minulle eilen illalla tuntui minun todellisuudessani tämäkin raskaalle. Tänä aamuna heräsin jälleen pirteänä, vaikka yöllä olin herännyt puolen yön ja aamukuuden välillä kahdeksan kertaa, vaikka olin koko edellisen päivän ollut silmät selässäkin aktiivisesti omistautunut pienelle lapselleni, vaikka en ollut ehtinyt "omaa aikaa" saamaan edes suihkullisen vertaa. Kun aamulla heräsimme ja sain pinnasängystä vastaani sen koko pienen pojan kasvoille levittäytyneen "Hangon-keksi"-hymyn, tiesin taas: Minä olen sinua varten, äidin sydän on pakahtua rakkaudesta sinua kohtaan. Tämä on hyvä päivä. Mennään alas. 

Nyt tätä kirjoittaessani pieni ihminen konttaa ympäri alakertaa ja tukea vasten on aloitettu nousuharjoittelu. Isommat aarteet on koulussa ja mies tienaamassa leipää pöytään. Ikkunassa istuu kaihoisasti katsoen fieldspanieli Caino - ja tuo katse kertoo toiveesta päästä lenkille. Joten nyt poika vaunuihin ja ulkoilmaan. Ihanaa päivää!