tunnet sen näin hellä on
ja lämpöinen
se riemuitsee sun riemustas
ja tuntee huolta tuskias
Kun ihmismielet vaikenee
kun kiitos kaikuu vaikenee
kun poljetaan ja moititaan
jäät yksin yöhön unholaan
On paikka missä lohdun saa
sua sydän äidin rakastaa
voit hellään helmaan painaa pään
ja itket murheen lientymään
Pois moni kaunis mennyt on
Sä kauan tunsit kaipion
muun korvas aika minkä vei
sydäntä äidin konsaan ei..."
- maan päällä paikka yksi on-
Jokainen meistä varmasti muistaa tämän laulun. Sitä ollaan aikanaan laulettu koulunpenkillä tai niinkuin omalta kohdaltani muistan oman Sanna-mummin laulaneen kanssani sitä isossa tuvassa kotipaikallani, kun leikin vanhasta rottinkikorista löytämilläni leluilla, joiden kerrottiin olevan isäni ja hänen veljien. Yksi suosikkini oli mintunvihreä muovinen kissa, jonka toinen silmä oli punainen ja toinen vihreä. Tuo laulu kätkee sisälleen mielestäni äitiyden ytimen. Kaikille meille, ketkä olemme saaneet tulla äidiksi - on rakennettu sydän ihan erikoislaatuisella tavalla. Sydämeen mahtuu niin paljon riemua, iloa, rakkautta, huolta ja murhetta, että sitä määrää ei voi ihmismieli käsittää. Ja jos sen etukäteen tietäisi, miten sydän joutuukaan koville kaikista näistä tunteista niin hyvässä- kuin pahassa- saattaisi alkaa hirvittämään.
Eilen illalla istuin lapseni vuoteen vierellä 1,5h. Kaikki merkit oli siitä, että uni on tulossa- mutta se ei vain tullut. Lapseni oli päivällä oppinut puistamaan päätään ja sitä harjoiteltiin sängylläkin kerta toisensa jälkeen. Silmiä hieroen ja univirsiä laulellen piti päätä puistella :D Hassultahan se näytti, mutta kun kiukku yltyi yltymistään ja omaa selkää kolotti ja "tuhat ja yksi" kotityötä odotti alhaalla tekijäänsä, isommat lapset kukkuivat hereillä ja mies paistoi PANNARIA vielä ilta yhdeksältä, niin tuntui mielessä ajatus: Miten paljon äidin pitää vaan jaksaa. Tiedän, tämä tuntuu kohtuuttomalta narinalta niistä, kenellä lapsi on vakavasti sairas, itsellä on terveydellisiä ja taloudellisia ongelmia, ei ole puolisoa tms. Mutta minulle eilen illalla tuntui minun todellisuudessani tämäkin raskaalle. Tänä aamuna heräsin jälleen pirteänä, vaikka yöllä olin herännyt puolen yön ja aamukuuden välillä kahdeksan kertaa, vaikka olin koko edellisen päivän ollut silmät selässäkin aktiivisesti omistautunut pienelle lapselleni, vaikka en ollut ehtinyt "omaa aikaa" saamaan edes suihkullisen vertaa. Kun aamulla heräsimme ja sain pinnasängystä vastaani sen koko pienen pojan kasvoille levittäytyneen "Hangon-keksi"-hymyn, tiesin taas: Minä olen sinua varten, äidin sydän on pakahtua rakkaudesta sinua kohtaan. Tämä on hyvä päivä. Mennään alas.
Nyt tätä kirjoittaessani pieni ihminen konttaa ympäri alakertaa ja tukea vasten on aloitettu nousuharjoittelu. Isommat aarteet on koulussa ja mies tienaamassa leipää pöytään. Ikkunassa istuu kaihoisasti katsoen fieldspanieli Caino - ja tuo katse kertoo toiveesta päästä lenkille. Joten nyt poika vaunuihin ja ulkoilmaan. Ihanaa päivää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti