Sydämeni puuttuva palanen...

Pieni ihminen, makaa sängylläni. Hän on kauniimpi kuin saatoin kuvitella. Hänellä on niin avoin katse, mitä valloittavin hymy ja niin täydelliset pienet pulleat posket. - Kaikki äidit näkee oman vauvansa maailman kaikkauden kauneimpina, täydellisimpinä - ja hyvä niin, näin on tarkoituskin olla. Olen siis nyt kolmen lapsen äiti. Raskausaikana mielessä kävi usein ajatus, että kuinka osaan rakastaa kolmatta lasta yhtä ehdoitta ja sydämestäni, koska vanhemmat lapsena ovat asuneet sydämessäni jo reilu 10v. ja 8v. Ei ole ollut epäilystäkään pienen pojan <3 syntymän jälkeen, ettenkö häntä rakastaisi. Vauvat osaavat sen taidoin syntymälahjanaan- ne rakastuttavat itseensä.

Päiväni kuluvat pääsääntöisesti pientä ihmistä ihaillessa. Kun reilu 10v. sitten tulin äidiksi, kasvoin raskauden myötä aikuiseksi ja se "viimeinen napanuoran side" omiin vanhempiin katkesi. Siitä vajaan kolmen vuoden kuluttua perheemme täydentyi mitä suloisimmalla ja temperamenttisimmalla tyttövauvalla "Pikku Myyllä" ja samaan aikaan esikoisemme piti hermoja kireällä kovalla uhmakkuudellaan. KAikki tuo aika itkevien lapsien, sairastelujen yms. keskellä oli rankkaa ja muista usein vain odottaneeni sitä, että "ne kasvaisivat" siitä vaikeasta vauva + lapsuusvaiheesta pois. Niin väsynyt sitä oli. Sittemmin aloitin työn kuntoutuskeskuksen terveydenhoitajana, tyttäremme ollessa vielä hyvin pieni, 1,5v. Nautin työstäni sydämestäni, mutta samalla pyöritin arkea mieheni kanssa lasten sairastellessa, valvottaessa - ja tuolloin vannoin lapsiluvun perheessämme olevan täynnä. - Muistan mieheni sanoneen " kunhan lapset ovat koulussa, niin haaveillaan kolmannesta lapsesta sitten". Ja näin kävi. Kuopuksemme aloittaessa koulutien tein raskaustestin ja olin maailman onnellisin äiti pitkän toivomisen jälkeen.

Nyt tuo aarre " .. best present ever..." on meillä. Hän täyttää sylimme, mielemme, talomme. Hän itkee, hän nauraa, hän "kujertaa" hyvää mieltä ympärilleen. Isot sisarukset ovat ylpeitä ja onnellisia pikkuveikastaan, isi on "onnesta soikeana" ja hoitaa vauvaa yhtä tottuneesti kuin 8v. sitten. Kaikki on alkanut taas "alusta". Yllätän itseni joka päivä huomaamalla nauttivani kaikesta tästä. En ole ahdistunut yöheräilyistä, vauvan itkusta tai siitä, etten saa kerralla siivottua koko kotia. Pysähdyn vauva sylissäni sohvalle, silitän hänen pientä kättään ja suukotan poskelle ajatellen - nyt olen kokonainen, nyt sydämeni puuttuva palanen on sylissäni. Saan olla kiitollinen.

Samalla ylhäältä kuuluu vaativa itku. Nyt kaivataan hellyyttä, läheisyyttä ja äitiä. Ja siihen olen niin valmis. Näin olen onnellinen.......

Kukkia ja kaunista luontoa...

Tämä päivä on tuntunut jälleen valtavan kesäiselle. Olen pessyt muutaman ikkunan, pessyt pyykkiä, ottanut kuvia ja nauttinut ajatuksesta, että olen KOKO kesän kotona pikkuisteni kanssa. Se on ihan mielettömän ihana ajatus, sillä onkin kulunut jo vuosia ilman kunnon kesälomaa. Kuukausi tuntuu niin lyhyeltä ajalta, ja varsinkin kun suomen kesän säät ovat niinn vaihtelevat. Viime kesänähän saimme odotella kesän alkamista - KOKO KESÄN. Tästä kesästä näyttäisi tulevan parempi. Se on ihanaa, sillä ostimme veneen ja mökkimme on saaressa. Hyvät kelit on edellytys sekä veneilylle että mökkeilylle. Tänään myös tajusin että itseasiassa nautin vaatteiden ripustamisesta narulle, pienten potkuhousujen virittelystä kuivamaan kesätuulen kuivatettavaksi. Arjen pienet asiat tuovat enemmän iloa kuin vuosiin. Ehkä ne on ne äitiyshormonit jotka saa aikaan tämän hyvänolon. Oli miten oli, näin on hyvä.

Uusi laumanjäsen

Tullessamme kotiin sairaalasta jännitin vauvan ja fieldineitosemme Cainon ensi kohtaamista. Lähes viikon kotoa poissaoltuani oli koiruus iloinen nähdessäni minut, eikä huomannut uutta perheenjäsentämme lainkaan. Vauva nukkui turvakaukalossa ja vasta sitten, kun kaukalosta alkoi kuulua pientä ääntelyä, Caino kiinnostui. Sitten piti tarkkaan haistella ja ihmetellä pää kallellaan pientä poikavauvaa.

Ensimmäinen kuukausi on mennyt hyvin. Vauva ei juurikaan jaksa Cainoa kiinnostaa muulloin kuin ollessaan mieheni Jounin sylissä. Cainohan leimautui Jouniin meille saavuttuaan täysin. Elämänsä ensi kuukaudet Caino sai olla Jounin mukana päivisin töissä, juosta metsässä ja kulkea isännän jalan juuressa. Nyt koira ei päästä Jounia näköpiiristään, jopa vessaan se tulee perässä!

Jäädessäni sairasloman kautta äitiyslomalle, Caino jäi kanssani kotiin. Tämä taisi olla mieheeni kiintyneelle koiralle "liikaa", ja se sairastui.Caino istui ikkunassa päivän katsellen ja odottaen isäntää töistä kotiin, se alkoi köhiä ja kakoa limaa.  Ensin pidimme köhimistä ja kakomista "kennelyskänä", näytti jo parantuneen yms. kunnes oireet vauvan tultua alkoivat jälleen. Varasimme jo eläinlääkärin, aikeissa kuvata keuhkot, tähystää vatsa yms. nukutuksessa - edeltävänä viikonloppuna Jouni lähti ekaa kertaa talven jäljiltä saareen yöksi Cainon kanssa, ja kaikki oireet hävisivät tuon viikonlopun myötä. Edellisellä viikolla vaihdettiin jälleen kerran myös ruokaa, jota Cainolle syötämme. Kaikki nämä muutokset saivat koiran paranemaan ja se on taas elämänsä kunnossa. Se on myös päässyt töihin mieheni mukaan viime aikoina. On tunnustettava, että vaikka Caino on minun paperilla, hän on sydämessään kuitenkin Jounin koira. Ei kelpaa emännän seura ja vaunulenkit - tai kelpaa - paremman puutteessa. :)

 Tämä on tilanne, johon Cainon on päästävä mukaan. Se pieni, ääntelevä lauman jäsen on JOUNIN sylissä.......  siinä on sulattelemista.

Kun vauva on itsekseen esim. sohvalla sitterissä, silloin Caino saattaa tulla haistelemaan- ja poistuu sen jälkeen välinpitämättömänä.

Nyt, kun vauva on isompi ja enemmän myös valveilla, on Caino alkanut kiinnostua pienestä ihmisestä jälleen.

KAverukset?  - Toivottavasti vielä jossain vaiheessa heistä tulisi erottamaton parivaljakko...

kotiäidin viihdettä..

Pihapiirissämme asustelee oravaperhe. Tai sanotaanko, että ne ovat vallanneet naapurin talon :) ja on kahdesti joutuneet pelastamaan oravavauvan liesituulettimestakin! Joka tapauksessa pihamme jyhkeät kuuset on niiden ruoka-apajia - ja niin myöskin meidän talvelta jäänyt lintulautamme, josta orava temppuilee itselleen vielä viimeisiä auringonkukansiemeniä. Oravat ovat tarjonneet ajanvietettä ja suoranaista viihdettä minulle päivisin! Koiramme Caino ei ole mielissään päivystyspaikallaan ikkunassa, kun ikkunan taakse ilmestyykin yhtäkkiä kaksi tupsukorvaa ja piiiiiiitkä pörröhäntä! Murina ja rähinä on melkoinen, ja tuntuu ettei ikkunalasi pysty pidättelemään tuota fieldineitosta sisätiloissa tuolla hetkellä.. Kaunis eläin, suloinenkin- ja meille toistaiseksi ollut häiriötönkin, lähinnä ilon tuoja.

Aamupäiväunet riippukeinussa

Tänä aamuna olen täynnä virtaa. Sain istutettua viimeiset kesäkukat jo ulkona, suihkulähde pulputtaa etupihalla tervehtien tulijaa. Terassit odottavat vielä öljyäjäänsä. Jotenkin kevään tulo sai minut myös "heräämään" eloon. Olen onnellinen siitä, että saimme vauvan kesää kohti- on helpompi valvoa yölläkin imettäen, kun luonto luo valonsa makuuhuoneeseen. Yöllä luonnon kauneus ikkunasta korostuu, ja aamun ensi tunnit - hetki ennen auringon nousua on juuri se paras. Pysähdyttävää. Tuo kauneus jää meiltä monilta näkemättä nukkuessamme. Vain yötyöntekijät ja aamulehden jakajat saavat nauttia päivän ehkä kauneimmasta tunnelmasta luonnossa.

Pieni poika, "Jumpsi", nukkuu aamupäivän ensi uniaan omassa riippukeinussaan. Taustalla pyörii lastenohjelmat, isompien lapsien niitä katsellessaan. Elämän äänet ovat läsnä arjessamme. En ole tämänkään lapsen kohdalla ottanut "hiljaisuus"-linjaa. Melkeinpä mitä enemmän on elämisen ääniä, sen rauhallisemmin pieni ihminen nukkuu. Ja hyvä niin. Nyt olen myöskin alkanut soittaa öisin radiota makuuhuoneessamme hiljaisena taustaäänenä. Vauvalehdestä luin, että on olemassa cd:tä, joissa on nauhoitettu auton ääniä (koska monet lapset rauhoittuvat autossa) sekä äidin sydämen sykettä... Mitenköhän ovat vauvaperheissä toimineet, olisi mielenkiintoista kuulla kokemuksia.

Olen useana päivänä vaunutellut heti aamusta yhtä matkaa lapseni koulutien. On ihana viedä oma pieni koululainen rauhassa koululle, jutella matkalla mukavia, ja viettää täten äidin ja tyttären omaa aikaa, jota ei ole ollut viime vuosina juuri lainkaan. Taas on konkretisoitunut se, että lapset kasvavat "käsistä" niin nopeasti. Jenni täytti 8v. ja tokaluokka odottaa kesän jälkeen. Eilen saimme hakea osuuspankin kuvataidekilpailun kunniamaininnan palkintojenjakotilaisuudessa hänen kanssaan. Suur-Savon osuuspankin alueen 600 työstä, meijän pikkuisen piirustus oli palkitsemisen arvoinen! Voi sitä iloa ja riemua. Ja niin sydäntälämmittävää huomata se hyväolo, joka lapsen sydämestä säteili kasvoille jännityksen punastuttaessa poskia niiatessa palkintoa pankin henkilökunnalta.

Juhon vpk-harrastus on tämän kevään osalta päättymässä. Olen iloinen, että kyseinen harrastus on Juholle löytynyt. Tulevana viikonloppuna Savonlinnan torilla on Arjen turvaa-päivä, johon pieni "palomies" saa osallistua edustamaan pientä vpk:ta ja vpk:laista. Tärkeitä juttuja pienelle pojalle nämäkin. 

On kulunut jo reilusti toista kuukautta siitä kun viimeksi olen blogiin kuulumisiamme päivittänyt. Tällä välin on tullut KESÄ, ja minusta maailman onnellisin äiti. Viimeksi päivitellessäni tuntoni raskausaikana olivat vaihtelevat ja aika negatiivissävytteiset jatkuvan kipuiluni ja valvomisen vuoksi. Huhtikuun puolessa välissä perheemme täydentyi kauniilla aarteella. Suloinen poikavauva saapui perheeseemme. - Hieman avustaen, sektiolla. Ensimmäinen kuukausi on mennyt kaikenkaikkiaan loistavasti. Pieni mies on tyytyväinen, nukkuu hyvin yöt. Olen saanut kerätä raskausaikana huventuneita voimiani takaisin, selkäkipu jäi sektion myötä leikkauspöydälle ja nyt vaunutellaan pitkiäkin lenkkejä pikkuisen kanssa ilman viiltävää kipua. Ihanaa.