Sydämeni puuttuva palanen...

Pieni ihminen, makaa sängylläni. Hän on kauniimpi kuin saatoin kuvitella. Hänellä on niin avoin katse, mitä valloittavin hymy ja niin täydelliset pienet pulleat posket. - Kaikki äidit näkee oman vauvansa maailman kaikkauden kauneimpina, täydellisimpinä - ja hyvä niin, näin on tarkoituskin olla. Olen siis nyt kolmen lapsen äiti. Raskausaikana mielessä kävi usein ajatus, että kuinka osaan rakastaa kolmatta lasta yhtä ehdoitta ja sydämestäni, koska vanhemmat lapsena ovat asuneet sydämessäni jo reilu 10v. ja 8v. Ei ole ollut epäilystäkään pienen pojan <3 syntymän jälkeen, ettenkö häntä rakastaisi. Vauvat osaavat sen taidoin syntymälahjanaan- ne rakastuttavat itseensä.

Päiväni kuluvat pääsääntöisesti pientä ihmistä ihaillessa. Kun reilu 10v. sitten tulin äidiksi, kasvoin raskauden myötä aikuiseksi ja se "viimeinen napanuoran side" omiin vanhempiin katkesi. Siitä vajaan kolmen vuoden kuluttua perheemme täydentyi mitä suloisimmalla ja temperamenttisimmalla tyttövauvalla "Pikku Myyllä" ja samaan aikaan esikoisemme piti hermoja kireällä kovalla uhmakkuudellaan. KAikki tuo aika itkevien lapsien, sairastelujen yms. keskellä oli rankkaa ja muista usein vain odottaneeni sitä, että "ne kasvaisivat" siitä vaikeasta vauva + lapsuusvaiheesta pois. Niin väsynyt sitä oli. Sittemmin aloitin työn kuntoutuskeskuksen terveydenhoitajana, tyttäremme ollessa vielä hyvin pieni, 1,5v. Nautin työstäni sydämestäni, mutta samalla pyöritin arkea mieheni kanssa lasten sairastellessa, valvottaessa - ja tuolloin vannoin lapsiluvun perheessämme olevan täynnä. - Muistan mieheni sanoneen " kunhan lapset ovat koulussa, niin haaveillaan kolmannesta lapsesta sitten". Ja näin kävi. Kuopuksemme aloittaessa koulutien tein raskaustestin ja olin maailman onnellisin äiti pitkän toivomisen jälkeen.

Nyt tuo aarre " .. best present ever..." on meillä. Hän täyttää sylimme, mielemme, talomme. Hän itkee, hän nauraa, hän "kujertaa" hyvää mieltä ympärilleen. Isot sisarukset ovat ylpeitä ja onnellisia pikkuveikastaan, isi on "onnesta soikeana" ja hoitaa vauvaa yhtä tottuneesti kuin 8v. sitten. Kaikki on alkanut taas "alusta". Yllätän itseni joka päivä huomaamalla nauttivani kaikesta tästä. En ole ahdistunut yöheräilyistä, vauvan itkusta tai siitä, etten saa kerralla siivottua koko kotia. Pysähdyn vauva sylissäni sohvalle, silitän hänen pientä kättään ja suukotan poskelle ajatellen - nyt olen kokonainen, nyt sydämeni puuttuva palanen on sylissäni. Saan olla kiitollinen.

Samalla ylhäältä kuuluu vaativa itku. Nyt kaivataan hellyyttä, läheisyyttä ja äitiä. Ja siihen olen niin valmis. Näin olen onnellinen.......