Sydämeni puuttuva palanen...

Pieni ihminen, makaa sängylläni. Hän on kauniimpi kuin saatoin kuvitella. Hänellä on niin avoin katse, mitä valloittavin hymy ja niin täydelliset pienet pulleat posket. - Kaikki äidit näkee oman vauvansa maailman kaikkauden kauneimpina, täydellisimpinä - ja hyvä niin, näin on tarkoituskin olla. Olen siis nyt kolmen lapsen äiti. Raskausaikana mielessä kävi usein ajatus, että kuinka osaan rakastaa kolmatta lasta yhtä ehdoitta ja sydämestäni, koska vanhemmat lapsena ovat asuneet sydämessäni jo reilu 10v. ja 8v. Ei ole ollut epäilystäkään pienen pojan <3 syntymän jälkeen, ettenkö häntä rakastaisi. Vauvat osaavat sen taidoin syntymälahjanaan- ne rakastuttavat itseensä.

Päiväni kuluvat pääsääntöisesti pientä ihmistä ihaillessa. Kun reilu 10v. sitten tulin äidiksi, kasvoin raskauden myötä aikuiseksi ja se "viimeinen napanuoran side" omiin vanhempiin katkesi. Siitä vajaan kolmen vuoden kuluttua perheemme täydentyi mitä suloisimmalla ja temperamenttisimmalla tyttövauvalla "Pikku Myyllä" ja samaan aikaan esikoisemme piti hermoja kireällä kovalla uhmakkuudellaan. KAikki tuo aika itkevien lapsien, sairastelujen yms. keskellä oli rankkaa ja muista usein vain odottaneeni sitä, että "ne kasvaisivat" siitä vaikeasta vauva + lapsuusvaiheesta pois. Niin väsynyt sitä oli. Sittemmin aloitin työn kuntoutuskeskuksen terveydenhoitajana, tyttäremme ollessa vielä hyvin pieni, 1,5v. Nautin työstäni sydämestäni, mutta samalla pyöritin arkea mieheni kanssa lasten sairastellessa, valvottaessa - ja tuolloin vannoin lapsiluvun perheessämme olevan täynnä. - Muistan mieheni sanoneen " kunhan lapset ovat koulussa, niin haaveillaan kolmannesta lapsesta sitten". Ja näin kävi. Kuopuksemme aloittaessa koulutien tein raskaustestin ja olin maailman onnellisin äiti pitkän toivomisen jälkeen.

Nyt tuo aarre " .. best present ever..." on meillä. Hän täyttää sylimme, mielemme, talomme. Hän itkee, hän nauraa, hän "kujertaa" hyvää mieltä ympärilleen. Isot sisarukset ovat ylpeitä ja onnellisia pikkuveikastaan, isi on "onnesta soikeana" ja hoitaa vauvaa yhtä tottuneesti kuin 8v. sitten. Kaikki on alkanut taas "alusta". Yllätän itseni joka päivä huomaamalla nauttivani kaikesta tästä. En ole ahdistunut yöheräilyistä, vauvan itkusta tai siitä, etten saa kerralla siivottua koko kotia. Pysähdyn vauva sylissäni sohvalle, silitän hänen pientä kättään ja suukotan poskelle ajatellen - nyt olen kokonainen, nyt sydämeni puuttuva palanen on sylissäni. Saan olla kiitollinen.

Samalla ylhäältä kuuluu vaativa itku. Nyt kaivataan hellyyttä, läheisyyttä ja äitiä. Ja siihen olen niin valmis. Näin olen onnellinen.......

Kukkia ja kaunista luontoa...

Tämä päivä on tuntunut jälleen valtavan kesäiselle. Olen pessyt muutaman ikkunan, pessyt pyykkiä, ottanut kuvia ja nauttinut ajatuksesta, että olen KOKO kesän kotona pikkuisteni kanssa. Se on ihan mielettömän ihana ajatus, sillä onkin kulunut jo vuosia ilman kunnon kesälomaa. Kuukausi tuntuu niin lyhyeltä ajalta, ja varsinkin kun suomen kesän säät ovat niinn vaihtelevat. Viime kesänähän saimme odotella kesän alkamista - KOKO KESÄN. Tästä kesästä näyttäisi tulevan parempi. Se on ihanaa, sillä ostimme veneen ja mökkimme on saaressa. Hyvät kelit on edellytys sekä veneilylle että mökkeilylle. Tänään myös tajusin että itseasiassa nautin vaatteiden ripustamisesta narulle, pienten potkuhousujen virittelystä kuivamaan kesätuulen kuivatettavaksi. Arjen pienet asiat tuovat enemmän iloa kuin vuosiin. Ehkä ne on ne äitiyshormonit jotka saa aikaan tämän hyvänolon. Oli miten oli, näin on hyvä.

Uusi laumanjäsen

Tullessamme kotiin sairaalasta jännitin vauvan ja fieldineitosemme Cainon ensi kohtaamista. Lähes viikon kotoa poissaoltuani oli koiruus iloinen nähdessäni minut, eikä huomannut uutta perheenjäsentämme lainkaan. Vauva nukkui turvakaukalossa ja vasta sitten, kun kaukalosta alkoi kuulua pientä ääntelyä, Caino kiinnostui. Sitten piti tarkkaan haistella ja ihmetellä pää kallellaan pientä poikavauvaa.

Ensimmäinen kuukausi on mennyt hyvin. Vauva ei juurikaan jaksa Cainoa kiinnostaa muulloin kuin ollessaan mieheni Jounin sylissä. Cainohan leimautui Jouniin meille saavuttuaan täysin. Elämänsä ensi kuukaudet Caino sai olla Jounin mukana päivisin töissä, juosta metsässä ja kulkea isännän jalan juuressa. Nyt koira ei päästä Jounia näköpiiristään, jopa vessaan se tulee perässä!

Jäädessäni sairasloman kautta äitiyslomalle, Caino jäi kanssani kotiin. Tämä taisi olla mieheeni kiintyneelle koiralle "liikaa", ja se sairastui.Caino istui ikkunassa päivän katsellen ja odottaen isäntää töistä kotiin, se alkoi köhiä ja kakoa limaa.  Ensin pidimme köhimistä ja kakomista "kennelyskänä", näytti jo parantuneen yms. kunnes oireet vauvan tultua alkoivat jälleen. Varasimme jo eläinlääkärin, aikeissa kuvata keuhkot, tähystää vatsa yms. nukutuksessa - edeltävänä viikonloppuna Jouni lähti ekaa kertaa talven jäljiltä saareen yöksi Cainon kanssa, ja kaikki oireet hävisivät tuon viikonlopun myötä. Edellisellä viikolla vaihdettiin jälleen kerran myös ruokaa, jota Cainolle syötämme. Kaikki nämä muutokset saivat koiran paranemaan ja se on taas elämänsä kunnossa. Se on myös päässyt töihin mieheni mukaan viime aikoina. On tunnustettava, että vaikka Caino on minun paperilla, hän on sydämessään kuitenkin Jounin koira. Ei kelpaa emännän seura ja vaunulenkit - tai kelpaa - paremman puutteessa. :)

 Tämä on tilanne, johon Cainon on päästävä mukaan. Se pieni, ääntelevä lauman jäsen on JOUNIN sylissä.......  siinä on sulattelemista.

Kun vauva on itsekseen esim. sohvalla sitterissä, silloin Caino saattaa tulla haistelemaan- ja poistuu sen jälkeen välinpitämättömänä.

Nyt, kun vauva on isompi ja enemmän myös valveilla, on Caino alkanut kiinnostua pienestä ihmisestä jälleen.

KAverukset?  - Toivottavasti vielä jossain vaiheessa heistä tulisi erottamaton parivaljakko...

kotiäidin viihdettä..

Pihapiirissämme asustelee oravaperhe. Tai sanotaanko, että ne ovat vallanneet naapurin talon :) ja on kahdesti joutuneet pelastamaan oravavauvan liesituulettimestakin! Joka tapauksessa pihamme jyhkeät kuuset on niiden ruoka-apajia - ja niin myöskin meidän talvelta jäänyt lintulautamme, josta orava temppuilee itselleen vielä viimeisiä auringonkukansiemeniä. Oravat ovat tarjonneet ajanvietettä ja suoranaista viihdettä minulle päivisin! Koiramme Caino ei ole mielissään päivystyspaikallaan ikkunassa, kun ikkunan taakse ilmestyykin yhtäkkiä kaksi tupsukorvaa ja piiiiiiitkä pörröhäntä! Murina ja rähinä on melkoinen, ja tuntuu ettei ikkunalasi pysty pidättelemään tuota fieldineitosta sisätiloissa tuolla hetkellä.. Kaunis eläin, suloinenkin- ja meille toistaiseksi ollut häiriötönkin, lähinnä ilon tuoja.

Aamupäiväunet riippukeinussa

Tänä aamuna olen täynnä virtaa. Sain istutettua viimeiset kesäkukat jo ulkona, suihkulähde pulputtaa etupihalla tervehtien tulijaa. Terassit odottavat vielä öljyäjäänsä. Jotenkin kevään tulo sai minut myös "heräämään" eloon. Olen onnellinen siitä, että saimme vauvan kesää kohti- on helpompi valvoa yölläkin imettäen, kun luonto luo valonsa makuuhuoneeseen. Yöllä luonnon kauneus ikkunasta korostuu, ja aamun ensi tunnit - hetki ennen auringon nousua on juuri se paras. Pysähdyttävää. Tuo kauneus jää meiltä monilta näkemättä nukkuessamme. Vain yötyöntekijät ja aamulehden jakajat saavat nauttia päivän ehkä kauneimmasta tunnelmasta luonnossa.

Pieni poika, "Jumpsi", nukkuu aamupäivän ensi uniaan omassa riippukeinussaan. Taustalla pyörii lastenohjelmat, isompien lapsien niitä katsellessaan. Elämän äänet ovat läsnä arjessamme. En ole tämänkään lapsen kohdalla ottanut "hiljaisuus"-linjaa. Melkeinpä mitä enemmän on elämisen ääniä, sen rauhallisemmin pieni ihminen nukkuu. Ja hyvä niin. Nyt olen myöskin alkanut soittaa öisin radiota makuuhuoneessamme hiljaisena taustaäänenä. Vauvalehdestä luin, että on olemassa cd:tä, joissa on nauhoitettu auton ääniä (koska monet lapset rauhoittuvat autossa) sekä äidin sydämen sykettä... Mitenköhän ovat vauvaperheissä toimineet, olisi mielenkiintoista kuulla kokemuksia.

Olen useana päivänä vaunutellut heti aamusta yhtä matkaa lapseni koulutien. On ihana viedä oma pieni koululainen rauhassa koululle, jutella matkalla mukavia, ja viettää täten äidin ja tyttären omaa aikaa, jota ei ole ollut viime vuosina juuri lainkaan. Taas on konkretisoitunut se, että lapset kasvavat "käsistä" niin nopeasti. Jenni täytti 8v. ja tokaluokka odottaa kesän jälkeen. Eilen saimme hakea osuuspankin kuvataidekilpailun kunniamaininnan palkintojenjakotilaisuudessa hänen kanssaan. Suur-Savon osuuspankin alueen 600 työstä, meijän pikkuisen piirustus oli palkitsemisen arvoinen! Voi sitä iloa ja riemua. Ja niin sydäntälämmittävää huomata se hyväolo, joka lapsen sydämestä säteili kasvoille jännityksen punastuttaessa poskia niiatessa palkintoa pankin henkilökunnalta.

Juhon vpk-harrastus on tämän kevään osalta päättymässä. Olen iloinen, että kyseinen harrastus on Juholle löytynyt. Tulevana viikonloppuna Savonlinnan torilla on Arjen turvaa-päivä, johon pieni "palomies" saa osallistua edustamaan pientä vpk:ta ja vpk:laista. Tärkeitä juttuja pienelle pojalle nämäkin. 

On kulunut jo reilusti toista kuukautta siitä kun viimeksi olen blogiin kuulumisiamme päivittänyt. Tällä välin on tullut KESÄ, ja minusta maailman onnellisin äiti. Viimeksi päivitellessäni tuntoni raskausaikana olivat vaihtelevat ja aika negatiivissävytteiset jatkuvan kipuiluni ja valvomisen vuoksi. Huhtikuun puolessa välissä perheemme täydentyi kauniilla aarteella. Suloinen poikavauva saapui perheeseemme. - Hieman avustaen, sektiolla. Ensimmäinen kuukausi on mennyt kaikenkaikkiaan loistavasti. Pieni mies on tyytyväinen, nukkuu hyvin yöt. Olen saanut kerätä raskausaikana huventuneita voimiani takaisin, selkäkipu jäi sektion myötä leikkauspöydälle ja nyt vaunutellaan pitkiäkin lenkkejä pikkuisen kanssa ilman viiltävää kipua. Ihanaa.

Syntymän lähestyessä...

Elämme perheinemme jänniä aikoja. Pikkuisemme on määrä syntyä 12.4. suunnitellusti sektiolla. On erikoista tietää pienen ihmisen syntymäpäivä etukäteen, ja suunnitella tekemisiään sen mukaan. Tekemättömien töiden listalla on vielä paljon asioita, mitkä olin suunnitellut saavani toteutettua ennen vauvan tuloa. Mutta niin kai se on aina että se "viime hetken paniikki" pitää asioiden suhteen tulla aina ennen, ennenkuin kokee kaiken olevan "valmista". Vähän niinkuin juhlien järjestelyt, valmistelut alkavat hyvissä ajoin, mutta suurin rutistus jää aina viimeiseen viikkoon ennen juhlia - jo käytännön syistäkin.

Meille on oletettavissa sellainen 3,5 kg- 4kg vauva. Eli ihan hyvän kokoinen kaveri. Yhä enemmän sisarukset ovat alkaneet kysellä kysymyksiä: " Äiti, sittenkun meillä on vauva ....  ?"   asia siis kiinnostaa ja mietityttää. Lasten lisäksi perheemme fieldspanielin pitää tottua uuteen lauman jäseneen. Tätä ehkä itse jännitän eniten. Miten Caino sopeutuu pieneen ihmiseen. Kunpa siitä ei tulisi mustasukkaista ja vihaista uutta tulokasta kohtaan. Uskon, että paljon voimme omalla myönteisellä asennoitumisella myös ennaltaehkäistä tämän suuntaista käytöstä. Toivon ainakin niin.

Viikot lähestyvät 38:aa ja olo on sen mukainen. Kipuja on ympäri kehoa ja yöt ovat niiden vuoksi unettomia. Luonto tosiaan valmistaa minua vastaanottamaan uuden ihmisen, ja sen mukana tulevat yövalvomiset. Olen kuitenkin sanonut, että olen valmis kipuun ja valvomisiin tämän pienen arvokkaan ihmisen vuoksi- kakikki on sen arvoista. Tiedän vauva-ajan olevan rankka vaihe, mutta elämä on. Tiedän myös sen, että lapset ovat elämäni tarkoitus ja heitä varten elämäämme rakennan, pala palalta.

Minulla on 5 päivää vielä aikaa kahdelle lapselleni sekä aviomiehelleni. Tämän jälkeen minun täytyy omistautua kolmannelle lapsellemme täysin toviksi. Hän tarvitsee minulta kaiken huomion, rakkauden, ravinnon, hellyyden ja turvan - ja kaiken sen olen hänelle valmis antamaan. En malta odottaa........

Oravan elämää :)

Viime päivinä en ole kyennyt ulos kuin käymäntieltä. Onneksi luonto tarjoaa kuvattavaa ja katseltavaa ihan tässä omassa pihassa, vaikka kaupungissa asummekin. Eilen katselin tikan touhuja pihakuusessamme. Tänään olen viettänyt monta hupaisaa hetkeä oravaa seuratessani.

Olen kovasti odottanut joutsenia taas saapuvaksi. Kevät on niin myöhässä, että tänä keväänä taitaa minulta jäädä joiutsenien kuvaaminen väliin pikkuihmisen tulevan syntymän vuoksi. 

Orava kävi täyttämänsä masuaan lintulaudallamme auringonkukan siemenillä, joskin maassa oli todisteita myöskin alkupaloista (käpy). Pihakuusemme notkuvat jo auenneita käpyjä. Välillä orava kävi lepäilemässä kuusen oksalla, ja näytti ihan siltä, kuin se olisi ottanut pienet päiväunet hennosti tuulessa keinahtelevan oksan syleilyssä :) Tovin päästä se palasi lintulaudalle siemenien kimppuun. Otti käsiinsä kourallisen siemeniä ja rouskutteli niitä joutuisasti viikset vipattaen! Hauskaa ajanvietettä seurata sen touhuja.

Pistäytyminen mökillä

Poikkesimme mieheni kanssa "laiturinpelastus"reissulla saaressamme Pihlajavedellä. Mökki uinuu siellä vielä talviuntaan lumikinoksien keskellä. Caino suuntasi jäältä heti oikeaan suuntaan- hyvin on reitti mielessä, vaikka pääsääntöisesti istuukin veneen kyydissä mökille mennessämme. Jännä ajatella, että seuraavan kerran kun mökille veneilemme, meitä onkin Cainon lisäksi kenties 5.. Kyllä sitä tuli visioitua, mihin vauvan matkasänky laitetaan, missä pesen pienen pepun :) Mökkielämä pienen vauvan kanssa on haasteellista - se vaatii kekseliäisyyttä eri tavoin, mutta mahdotonta se ei ole.  Eihän mökillä voi käydä ilman lämmintä mehua ja herkkuja.. Tai no Jouni söi herkut ja mie join lämmintä mehua. Kiitos gestaatiodiabeteksen..

 Pää lumessa Caino nuuskutteli jänisten hajuja ja metsämyyriä hankien alta. Vauhtia riitti. Ilo oli katsoa fieldineitin riemua kirmaillessaan jäällä ja metsässä. Metsässä liikkuminen koiralle vain on tällä hetkellä aika haasteellista, koska lunta on niin paljon. Se ei kuitenkaan tuntunut intoa lannistavan, häntä heiluen se etsi luonnon hajuja. Hassu otus. Kertakaikkiaan.

 Mökissä oli sisällä -7 pakkasastetta, ei laitettu lämpöjä päälle, vaikka suunnitelmissa olisi seuraavana viikonloppuna päivän viettäminen mökillä. Ukkoväki saattaapi jäädä yöksikin, mutta minä en enää rohkene jäädä sinne jäiden taakse tässä vaiheessa raskautta yöksi. Jos näitä upeita aurinkoisia päiviä nyt riittäisi ensi viikollekin niin mukavahan se olisi lasten päästä mäenlaskuun mökkimaisemiin, keskelle hiljaisuutta ja luonnon rauhaa.

Aurinkoa aurinkoa ja aurinkoa! Ihanaa!

Tämä valoisa, entisestään valostuva vuodenaika! Ihanaa!!! Lunta on vielä paljon, oikeastaan yhtään ei ole vielä sulanut talvesta, mutta kesää kohti mennään. Sen näkee auringon määrästä - ja voimasta. Pikkuhiljaa räystäistä alkaa tippua vesi, ja tänään sain siitä ikuistettua todistusaineistoakin. Mielestäni aika kauniita, ja herkkiäkin kuvia..

Tänä keväänä kohdaltani jää välistä moni kevään ihana kameralla luonnossa ikuistettava asia. Olen haaveillut jo vuosia pääseväni teeren soitimelle pusikkoon kuvaamaan, ukkometsojen taistelut olisi myös mukava saada ikuistettua. Vuosi sitten kävin Siikalahdella Parikkalassa kuuntelemassa ja ihastelemassa lintujen aamutoimia varhaisena äitienpäiväaamuna. Tänä vuonna minulla toivottavasti on pikkuihminen hoidettavana tuohon aikaan. Ja kuvaukset näin ollen keskittynee pieniin varpaisiin ja hiussuortuviin ;)  Mutta vielä sitä ennätetään luontoonkin jälleen. - Jospa sitten vaikka vaunulenkeillä.

Tänään kävi harvinainen vieras lintulaudallamme. Punatulkkuja ei ole jostain syystä ollut vakiovieraana lintulaudoillamme, mutta tänään sain tämänkin kaverin linssin taa. Joskin ikkunan läpi otettuna, sen vuoksi kuvan epätarkkuus. Kaunis lintu ja mukavaa vaihtelua talitinttien lomaan. On mukava seurata teekupposen edessä lintujen puuhailuja auringonkukan siementen kanssa. Rauhoittavaa kerta kaikkiaan.

Pikkuihminen taitaa kaivella ns. lähtökuoppiaan. Sen verran tuntemuksia lähestyvästä h-hetkestä on. Tuntemukset lisääntyvät päivittäin ja eilisilta oli jo ihan pelottavakin kipuineen. Mutta vielä ollaan "yhes koos" ja pikkuihminen sisälläni saa valmistua vielä vaan valmiimmaksi tämän maailman kylmyyteen tullakseen. Sen huomaan itsessäni, että nyt ajatukset viipyvät joka päivä kauemmin tulevassa sectiossa, vauva-ajassa sen jälkeen. Pienen ihmisen potkut tuntuvat yhä napakammilta ja alkaa jo toivoa, että pikkuinen olisi helliteltävänämme. Mutta hyvää kannattaa odottaa. Ihania kevätpäiviä kun vaan jatkuu, niin jaksaa sitä aarretta odottaakin- ihan ongelmitta!

Kevään tulon todisteet

Kuvamaistiaisia tästä päivästä :)

Sunnuntaipäivästä iloa

Tämä päivä oli perheemme aktiivipäivä. Aamusta heti lapset reippaili lähikauppaan ostamaan tarvikkeita pulliin, mieheni kävi pitkän hiihtolenkin pakkasen hieman hellitettyä napakkaa otettaan. Tyttäreni kanssa leivoimme pullaa ja otettiin niitä oikein hillolla ja kermavaahdolla täytettynä mukaan myös rinteelle. Porukkaa laskettelemassa oli mukavasti, mutta jonottamaan hississä ei joutunut. Caino oli innoissaan kun ihmisiä vilisi ja meinasi hurjana sännätä käsistäni kissan peräänkin! Onneksi ei vetänyt innostunut fieldi mammaa kumolleen.
Makkarat paisteltiin kodassa ja lämmintä mehua oli termarissa tietenkin mukana. Mukava ulkoilupäivä koko perheen voimin. Kotiin tultua sytyttelin kynttilöitä kotiimme, laitoimme saunan lämpiämään ja syötiin hirven jauhelihapihvejä hyvällä ruokahalulla. Tämä päivä on tuonut paljon iloa, sellaista iloa, jota en ole jaksanut  vastaanottaa aikoihin. Tästä on hyvä alkaa vastaanottaa uutta viikkoa.

ElämänSylissä: Minun tarinani alkaa tästä, blogin muodossa...

ElämänSylissä: Minun tarinani alkaa tästä, blogin muodossa...: Aikanaan aloittelin blogin kirjoittamista saadessamme koiravauvan. Sittemmin elämän kiireet ovat vieneet aikaa ja blogiin kirjoittaminen o...

Löytö kirjakaupasta

Savonlinna on tänään kylpenyt keväisen auringon säteiden syleilyssä ja ulkoilijat ovat saaneet nauttia orastavan kevään läsnäolosta, joskin vielä ihan napakan pakkasen viilentäessä ilmaa. Tyttäreni kanssa vietimme aamupäivän shoppaillen kaupungilla, sillä välin kun miesväki oli Punkaharjulla narraamassa pikkuahvenia pilkkien. Molemmilla oli oikein onnistunut aamupäivä. Saalista tuli :)
Tänään keskityimme kirjakauppojen sekä Tiimarin antiin, ja siellähän löytyy tytöille "kaikkea ihanaa". Omalla kohdallani iloa tuotti kirjakaupasta löytämäni VAUVAKIRJA ensimmäisille vuosille. Anne Geddes on tehnyt ihania vauvakirjoja ja löysin kuin löysinkin tälle kolmannelle rakkaalle myös samaa "sarjaa" olevan kirjan. IHANAA. Siihen mahtuu hyvin kirjoittamaan eri tapahtumista aina ensimmäiset 5-6 vuotta. Esikoisemme vauvakirja on paksuuntunut vuosien aikaan hurjasti, sillä olen lisäillyt sinne lisälehtiä, kirjeitä, viestejä läheisiltä ihmisiltä ja tietysti kaikki ekat leikatut hiuskiehkurat sun muut sinne on taltioitu. Ihana lukea kirjoituksia ja muistoja jälkikäteen- ne vaan niin unohtuu tässä arjen pyörityksessä.

Ensimmäiset vuoteni-kirjat, jotka lapsilleni olen ostanut:  Anne Geddes 

Tyttäreni on kova askartelemaan ja kaikenlaista kimaltavaa, kaunista ja näperreltävää tarttui hänen ostoskoriinsa. Ihana kun hän tykkää askarrella ja tehdä omin käsin. Se on hyvä se.

- Niin, pojat sai pussillisen pikkuahvenia, joten pannukukon tekoon se on ryhdyttävä.

Raskausviikko 33+3

Niin sitä on tämäkin raskaus taittunut jo ns. loppusuoralle. Joka kerta ihmisiä kohdatessani saan kuulla kysymyksen "Milloin sinulla on laskettu aika? Milloin pitäisi syntyä?" Tai: "Miten kauan vielä on aikaa h-hetkeen?" - no, ihmiset kauhistelevat masuni kokoa ja päivittelevät, odotanko kaksosia. En odota. En vieläkään. Odotan yhtä lasta. Yhtä niiiiin rakasta lasta, olipa masun koko miten jättimäinen tahansa.

Kun vertaan tätä odotusta aikaisempiin, olen ollut kivulias aivan odotuksen alkumetreiltä alkaen. Kohdun kiinnikekivut (ilm. aikaisempien sectioiden seurauksena) olivat alkuraskauden "riesa", kun niistä ns. selvittiin- alkoi selkäkivut, jotka on koko odotuksen myötä vain pahentuneet pahenemistaan. Jouduin käymään jopa magneettikuvassa, kun epäiltiin prolapsiakin oirekuvan myötä, mutta raskauden piikkiin kipuilu diagnosoitiin. Huh. Joten on odotettavissa, että riipivä selkäkipuni häviää raskauden loputtua, eli toisin sanoen vauvan synnyttyä. Se ajatus helpottaa kummasti yön pimeinä tunteina kun kivun vuoksi valvoo neljättä tuntia saamatta unta kivun vuoksi. Mutta minä jaksan tämän. Mitäpä ei äiti lapsensa eteen tekisi - ja mitäpä ei jaksaisi...

Katselin aikaisempia odotusajan kuviani, ja voi kuinka olen ollut kaunis ja hehkeä odotusaikanani. :D  Ihan naurattaa. No, esikoisen kohdalla ikävuosiakin oli reilu kymmenen vähemmän. On mukava, että on tullut muutama masukuvakin otettua. Videoita kuvattiin noina aikoina paljonkin. Tästä raskaudesta ei ole videota, muuta kuin pikkuisen 4d ultra, vaan vielähän sitä ennätetään.

Supistuksia on alkanut olemaan aikalailla. Ja kipeitä sellaisia. Nyt olen alkanut päivittäin miettimään tulevaa vauvan syntymää. Syntymäpäivä, sectiopäivä tullaan päättämään seuraavan äitipolikäynnin yhteydessä, joka on maaliskuun lopussa. Kun miettii mennyttä odotusaikaa taaksepäin, edessä aikaa neljän hengen perheenä on itseasiassa enää hyvin vähän. KOHTA MEITÄ ON VIISI!!

Kuiskauksia Olavinlinnan virrasta...

Olavinlinna pakkasaamun syleilyssä

Jääkiteitä virran reunalta

Tänä aamuna tieni vei jälleen mielipaikkaani tässä kauniissa kotikaupungissani. Olavinlinnan ympäristö on upea paikka rauhoittumiseen, etenkin näin turistikauden ulkopuolella. Hiljaisuus, historian huokaukset linnanmuureista ja Olavinlinnan virrasta on aistittavissa, kun hetkeksi malttaa pysähtyä.

Vuosi sitten keväällä vietin lukuisia tunteja Canonin kanssa linnanvirran liepeillä ikuistaen joutsenia. Nyt ei joutsenia vielä näkynyt, sen sijaan kylmässä kyyhöttäviä sorsia rannat mustanaan. Säälitti. Pakkasta oli yön jäljiltä reippaasti -20 astetta. Virta puhalteli hyistä huuruaan ilmoille eivätkä auringonsäteet vielä kyenneet lämmittämään kylliksi kovan pakkasen kiristellessä lukemiaan. Mutta kaunista, niin kaunista. Aurinko. Linna. Luonto sen ympärillä. Kaikki se, mistä olen saanut valtavasti iloa ja voimaa niinäkin aikoina, kun omien ajatusten järjesteleminen oikeisiin lokeroihin on tuntunut työläältä. Nollaus. Siksi sitä kutsuisin. Hetkinen vain itsensä - ja kameran kanssa - näissäkin maisemissa.